Elämä koettelee Shell's Angles -mopojengiläisiä: Samu tulee jätetyksi ja saa sakot keulimisesta, ja Rudia huolettaa ja vähän pelottaakin tuleva isyys. Millalla taas saattaa alkaa yläkoulun jälkeinen opiskelu toisella paikkakunnalla, mikä huolettaa hänen poikaystäväänsä Henriä; miten käy seurustelun, jos se muuttuu kaukomalliseksi?Synkistelyyn kyllästyneinä kaverukset päättävät laittaa huolet ja murheet vähäksi aikaa taka-alalle ja viettää kunnon aivot narikkaan -viikonlopun. Viihdykkeeksi he kekkasevat pelin, jossa he toteuttavat keksimiään ja randomilla hatusta (ei kun siis Rudin housujen taskusta) vetämiään päättömiä ideoita, kuten kauppareissun junamuodostelmassa kulkien ja päästellen asiaankuuluvia ääniefektejä.
Kirjan tyyli on vahvasti dialogipainotteinen, mikä on myös sen vahvuus. Henkilöiden juttelu on hyvällä tavalla tyhjänpäiväistä ja suurimmaksi osaksi leppoista aasinsillasta toiseen etenevää hölötystä, jota on helppo ja mukava lukea. Olisin kuitenkin kaivannut hieman enemmän toimintaa ja etenkin henkilöiden ajatuksenjuoksua dialogin lomaan, sillä nyt tuntuu kuin kertoja vain raportoisi mitä näkee ja kuulee. Ja onhan toki mukana myös vakavampiakin puheenaiheita, joissa Paretskoin valistava sormi meinaa kuitenkin välillä tunkea tekstin läpi; luulisi, että olisi luovempiakin tapoja ilmaista kiusaamisen olevan väärin kuin laittaa henkilöt sanomaan se suoraan.
Aivot narikkaan on Paretskoin Shell's Angles -sarjan neljäs osa. Itse olen aiemmista osista lukenut vain ensimmäisen. Siitäköhän johtuu, että kokonaisuutena Aivot narikkaan tuntuu vajaalta? Ikään kuin kirjailija olettaa lukijoiden lukeneen muutkin osat, jolloin ei ole tarpeellista juurikaan selvittää henkilöiden taustatarinoita. Vai onko kirjan tarkoitus olla mieluummin isomman kokonaisuuden yksi osa kuin itsenäinen tarina? Kirjan loppu ainakin suorastaan lupaa, että jatkoa on luvassa.
Tarina on myös mielestäni epätasapainoinen ja rikkonainen. Suunnilleen koko ensimmäinen puolisko kirjasta kun käytetään tähän päättömien ideoiden leikkiin ja vasta sen jälkeen tarina alkaa nytkähdellen edetä, kun Shell's Angles saa uuden jäsenen ja puheenaiheet alkavat siirtyä henkimaailman puolelle. Tarinan syvenemisellä on kuitenkin enää hyvin vähän tekemistä päättömän ideointileikin kanssa. Lisäksi lopun käänne tulee liian puskista, eikä sitä mitenkään pohjusteta aikaisemmissa tapahtumissa.
Minä arvostan tarinoissa eheyttä ja sitä, että kaikki tapahtumat ovat jotenkin yhteydessä toisiinsa. Arvostan myös sitä, jos tarinan alussa ilmenee selkeä ongelma, joka ratkeaa lopussa tai halu, joka saavutetaan lopussa. Suosittelenkin kirjaa leppoisana välipalana niille, joille nämä mainitsemani seikat eivät ole niin merkityksellisiä kuin minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti